Onko mussa jokin vika? Vai mitä tämä on. Miksi musta tuntuu että mulla ei ole ainoatakaan ystävää, ei ketään kuka välittäisi. Miksi musta tuntuu että jopa ihastukseni on alkanut osoittaa etääntymisen merkkejä? Ylireagoinko mä, vai onko se ihan totta? Mä oon aivan sekaisin. Yhden asian ainakin tiedän. Olen kuvitellut kaiken sen, että mun ja pikkuserkkuni välit alkaisi korjaantua. Paskat ne mitään korjaannu. Kaikki meidän ystävyys on ollut lähiaikoina oikeasti pelkkää teeskentelyä. Vai missä sä olit kun tarvitsin tukea? Et ollut mun luona kun tarvitsin sua. Enkä mä kyllä myöskään ollut sun luona kun sä tarvitsit mua. Vai tarvitsetko? Et välttämättä... Musta tuntuu että mun tilalle on tullut joku toinen, joka on korvannut mut. Mutta ei voi mitään. Kai me sitten ollaan kasvettu ns. erillemme. Mutta oikeesti mua ärsyttää koska mä oon OIKEESTI AIKA HERKKÄ ihminen ja niin pahasti oon saanu nenilleni tässä elämässä, että mä en oikeesti enää jaksa. Ja musta on tullut sen takia aika sulkeutunut. Ja sitten kun löydän viimein jonkun, jolle uskon voivani puhua, niin paskat. Se paljastuu taas yhdeksi semmoiseksi paskapääksi jota maailma on täynnä. Ei ketään kiinnosta paskaakaan. En haluaisi olla mikään angstaava kakara mutta siis oikeesti. Onko liikaa vaadittu että mulla olis tässä maailmassa joku, jota oikeesti kiinnostaa mitä mulle kuuluu ja miten mulla menee. Onko liikaa vaadittu että tässä maailmassa mulla olis äidin ja isän lisäksi edes joku joka musta välittäisi? Ja varsinkin tuo mun ja pikkuserkkuni juttu on vaivannut ihan sairaasti mun mieltä. Ja oon tullut siihen tulokseen, että joku on korvannut mut. Se ei enää tarvitse mua, vaikka mä tarvisin sitä. Ja yksi asia mitä oon miettinyt. Se on kysymys: Miten? Miten kymmenen vuoden ystävyys voi noin vain loppua?

Coma White