Hemmetti. Yksikin vastoinkäyminen, niin alan heti ylireagoida. Ja aina siihen ei tarvita edes vastoinkäymisiä, vaan alan (ilmeisesti varsin vinksahtaneessa) alitajunnassani keksiä niitä vastoinkäymisiä ja ongelmia. Mä siis periaatteessa valehtelen itselleni, että kaikki on huonosti, vaikka oikeastaan kaikki on ihan hyvin. No itseasiassa... Tosi hyvin. No okei, minun ja pikkuserkkuni tilannetta minä en kuvitellut, mutta se, että ihastukseni olisi etäisempi, oli ilmeisesti täyttä paskaa. Ja mitkä perusteeni ylipäätään olivatkaan? Se että hän ei ollut mitenkään järin puhelias yhtenä päivänä mesessä? Mikä mua riivaa? Tänään sain nimittäin huomata, että olin tulkinnut tilanteen väärin. Aivan hemmetin, tosi väärin. Hän oli koulussa täysin normaali. Sellainen kuin yleensäkin. Ja vieläpä pisteenä Iin päälle: Meillä oli liikunnassa paritanssia ja hän tuli pyytämään minua tanssimaan! Voi helkkari minua! Mä aina käsitän kaiken niin väärin ja perseelleen. Asiat on oikeesti tosi hyvin! Ja perhana seuraavan kerran kun tuntuu että pitää alkaa vaipumaan koko viikonlopun kestävään depikseen, jolloin mietin vain, että minkälainen on meininki maanantaina. Melkein joka viikonloppu on sama juttu, mutta kas kummaa! Arvatkaa mitä? Joka maanantai on ihan hyvä meininki. Koskaan ei ole käynyt niinkuin olen luullut, että ihastukseni olisi jotenkin etäisempi, mitä aina luulen. Miksi vitussa mä sitten aina kuvittelen? Ehkä se johtuu siitä, että mä oon joutunut kokemaan niin paljon vastoinkäymisiä näissä asioissa, että tuntuu ihan kummalta, miten kaikki voikin nyt mennä näin hyvin. Mutta hei nyt loppu tämä. Tästä lähtien kun tuntuu, että jokin on pahasti pielessä, mietin kahdesti että hei, onko kaikki oikeasti niin huonosti kuin luulen? Koska yleensä ei ole. Ja siitä tämänpäiväisestä paritanssitunnista saan olla vielä pitkään iloinen. Nimittäin sen aikana flirttiä oli ilmassa vielä enemmän kuin normaalisti!

With love: Coma White