Tiedättekö mitä. Vaikka mä masentuisin, vaikka mä kuihtuin olemattomiin, vaikka mä itkisin verta, mä en tuu ikinä saamaan sitä takaisin. Ja se surettaa mua. Niin järjettömästi. Mutta mitä mä voin enää tehdä, mä oon niin loppuun kulutettu, niin väsynyt ja niin surullinen, että mä en vaan jaksa enää. Mä en jaksa enää sitä, että jatkuvasti tulee vaan lisää paskaa niskaan. Mä en jaksa sitä, että kaikki mun ympärilläni vaan lähtevät kävelemään. Kaikki mun ystäväni alkavat jossain vaiheessa käyttäytyä kun mua ei olisikaan. Niinä hetkinä mä tunnen itseni pieneksi. Niin pieneksi... Viimeinen niitti oli, kun yksi parhaista ystävistäni suuttui minulle, eikä enää suostunut puhumaan minulle, ei edes vilkaisemaan minuun päinkään. Lähdin kävelemään liikuntatunnille. Ystäväni jossain, ihastukseni kymmenen metriä minun edelläni. Mä en voinut sille mitään, mä vaan romahdin. Aloin itkeä paniikissa, haukoin henkeäni ja yritin mennä äkkiä johonkin. Johonkin, josta kukaan ei minua näkisi, kukaan ei minua löytäisi. Halusin soittaa, mutta en tiennyt kenelle. Kaikki ystäväni tuntuivat hylänneen minut. Ketä kiinnostaisi? Ainoa vaihtoehto oli soittaa äidille. Lähinnä vaan huohotin puhelimeen. Yritin rauhoittua, mutta kyyneleet putoilivat silmistäni. En voinut tehdä mitään. Kaikki tuska mitä sisälleni oli patoutunut, tuli nyt ulos. Pieneksi hetkeksi se kaikki vaan purkautui. Lopulta jotenkin onnistuin kokoamaan itseni ja lähdin taas kävelemään liikuntatunnille. Myöhästyin aika mukavasti, mutta mä vähät välitin. Ystäväni meno jatkui vielä seuraavanakin päivänä ja musta on hirveää, jos joku ihminen josta mä välitän, kävelee mun ohi. Kävelee mun ohi, kun mua ei olisikaan. Se on kamalaa. Olen joutunut katsomaan jo kaksi kuukautta, kun ihastukseni tekee sitä, mutta en kestä enää, kun ystävänikin vielä tekee sitä. Päätin, että en kestä, vaan koulun jälkeen menen puhumaan sille. No, kun koulu viimein loppui, yritin etsiä hänet, mutta en löytänyt. Joten keräsin kaiken rohkeuteni ja soitin hänelle. Saimme asiat sovittua ja se oli ihanaa. Hän käski vielä soitella illalla ja kaikki oli juuri niinkuin ennen riitaamme. Joten, se tilanne on nyt ohi. Voin huokaista helpotuksesta. Ihan yksin ei sentään tarvi jäädä. Ihan... Mutta...

...how long can I stand all this shit?

Je t'aime: Coma White