Kuka jaksaa oikeasti kuunnella? Hemmetti pitääkö tehdä itsestään oikeasti niin iso numero? Kamoon kyllä mä sut oon huomannut, tiedän että oot olemassa ja kyllä sä oot hyvä tyyppi joo joo ja kaikkea. Mutta on se jo helevetti kun sun pitää kokoajan nostaa itteäs esille, keksiä perättömiä juttuja ja pullistella kuin mikäkin. Ja pointti on? Ja muutenkin ihan rehellisesti nyt; Kuvitteletko tosissasi että uskon puoliakaan sun jutuistas? Välillä menee niin överiksi että huhhuh. Voisit joskus jutustella normaalisti ja vaikka kysyä että mitä kuuluu, niin kuin normaalisti tehdään, eikä olla vaan silleen että: "moi, arvaa mitä mä tänään tein ja arvaa mitä tein eilen?" Ja sitten pitäis olla vaan sillee "Vau! Oikeesti? Siistiä! Jea!" Siis oikeesti, ei jaksa! Olisi ihan jees jos kertoisit joskus mitä oot oikeesti hommaillu, koska ei noita sun juttuja usko pirukaan. Ja olisi myös jees jos antaisit mun kertoa että mitä mä on hommaillut. Meidän keskustelut on hiukkasen turhan yksipuolisia: Puhut vaan itestäs kokoajan. Mutta se siitä. Vituttaa vaan ihan oikeesti kun eräs ystäväni on juuri tuollainen. Mutta joo, olenkin tainnut kertoa viikonlopun bileistä? Jep, oli aika jumalattoman ihanaa ja edelleen olen aivan taivaassa. Flirttiä on nykyään ihastukseni kanssa ilmassa jatkuvasti ja kuka tietää mitä aika tuo tullessaan. Hyvältä tämä ainakin näyttää. Ja tupakkalakkokin edistyy taas vaikka olenkin sortunut tässä aika hemmetin monta kertaa. Mutta nyt olen taas saanut vähän otetta ja hupsista keikkaa! Yhdeksäs päivä polttamatta jo! Tämä alkaa mennä taas hyvin ja mikäs sen mukavampaa. Elämä hymyilee oikeasti ainakin minulla. Toivon että teilläkin. Ja kerronpas nyt yhden jutun teille. Jos joskus elämä oikeesti potkii päähän niin sehän saattaa olla aivan helvettiä eikö niin? No niin oli mullakin. Mulla oli tässä aika vasta tosi paha fiilis kaikesta. Mulla oli yks jätkä kiikarissa, tai oikeastaan olin siihen hemmetin ihastunut. Se aina välillä tuntui antavan vastakaikua, mutta jossain vaiheessa tajusin, että se käyttää mua vain hyväkseen. Kaikki meni päin persettä. Mutta sitten, olin yksissä bileissä. Dokasin ja olin hemmetin surullinen kokoajan ja periaatteessa join ainoastaan suruuni. Yhtäkkiä sain jonkinlaisen paniikkikohtauksen, juoksin ulos ja tuntui tosi pahalta. Olin hetken aikaa ulkona ja haukoin henkeäni. Kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin tulemaan takaisin sisään ja kun tulin, istuin vain  pöydän ääreen ja tuijotin tiukasti eteeni. Sitten viereeni istui eräs tyyppi. Hän on tosi nasta jätkä ja kovia kokenut. Tiesin ja tiedän että hän ymmärtää kaikenlaisia juttuja ja sen takia annoin hänen tulla luokseni, vaikka muita pyysin häipymään. Hän kysyi, että onko kaikki hyvin ja vastasin että ei ole, enkä edes tiedä syytä. Että tuntuu vain kuin koko maailma kaatuisi niskaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja silitti poskeani. "Hymyile", hän sanoi minulle. "En mä voi", mä sanoin. Sitten hän sanoi: "Vaikka mitä tapahtuisi, aina pystyy hymyilemään. Kerrankin kun mun isä ja äiti tappelivat tosi pahasti. Katselin sitä vierestä, kun yhtäkkiä isä alkoi hakata äitiä. Menin väliin ja isä hakkasi mutkin. Silti mä pystyin hymyilemään. Kyllä säkin pystyt" Ja niin mä hymyilin.

Rakkaudella Coma White