En tiedä johtuuko se koulun alkamisesta vai mistä, mutta ei jaksa. Ei jaksa mitään tehdä. Kouluunkin pitäisi panostaa hulluna, kun on peruskoulun viimeinen luokka kuitenkin menossa, mutta kun ei ole koskaan tottunut tekemään periaatteessa mitään koulun eteen niin tällainen ihan perus työmääräkin tuntuu varsinkin näin alkuun aika raskaalta. Tuskin maltan odottaa sitä koetulvaa, mikä on auttamatta edessä jossain vaiheessa. Plus vielä kaikki esitelmät ja täysin turhanpäiväiset projektit, joista ei ole mitään hyötyä ja jotka vaan lisäävät stressiä. Lisäksi minun ja siskoni välit ovat vähän huonontuneet. Ja vähän on hyvin lievästi ilmaistu. Toisin sanoen tuskin puhumme toisillemme nykyisin. Ja jos puhummekin, me vaan vittuilemme toisillemme. Tosi mukavaa. Ja kaikki johtuu vaan siitä yhdestä hemmetin pyörästä. Niin siis olin päissäni, lainasi luvatta siskoni pyörää, hajotin sen ja sitten se vielä varastettiin. Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että sisko ylireagoi pahasti (onhan se nyt jo viikon haistatellut mulle päivittäin) ottaen huomioon, että se oli vahinko. Paitsi tietenkin vanhemmat, jotka osoittaa mua syyttävällä sormellaan kilvan systerin kanssa. Voitte vaan arvata miten mukavaa tämä kotona oleskelu nykyään on. Aivan ihanaa tosiaan. Lisäksi musta tuntuu, että eräs henkilö vasten kaikkia mun tahtojani ja järjen ääntä saa mun sydämen heittämään kuperkeikkaa. Ja taas mennään... Mutta mä tiedän, että se on just pahin mahdollinen vaihtoehto. Ei tippaakaan uskollinen ja just sellanen... paha. Ehkäpä just siksi. Ehkäpä. Onhan sen kanssa tullut jotain säädettyä, mutta ei mitään vakavaa. Enkä mä mitään vakavaa todellakaan halua. Se on sellainen... päiväuni. Että sellasta. Että voitte olla huoleti, ei tule mitään helvetin masentavaa purkausta tänne tästä jätkästä. Ei tosissaan.

Yours: Coma White