Sinkkuna olo on oikeasti mahtavaa. Saa tehdä mitä tahansa vailla pienintäkään omantunnon kolkutusta ja sitä on niin vapaa. Ehkä mulla ei ole sitä tuttua ja turvallista kainaloa, mihin voi aina käpertyä kun tahtoo, mutta hyvin mä pärjään omillanikin. Mun ei nimittäin tarvitse kuunnella ikinä mitään mustasukkaista pajatusta. Aivan, sinkkuna oleminen on mahtavaa, ongelma on se, että kaikki mun ystävät seurustelevat! Kenelläkään ei ole ikinä aikaa, jäät aina yksin suunnitelmiesi kanssa, koska kaikilla kavereillasi on liian kiire kiehnätä kultansa kainalossa. Ja sittenkin, kun heillä joskus on sinulle hieman aikaa, he vaan höpöttävät ummet lammet omista kultsihanipuppelihuppeleistaan. Ihan niinkun kiinnostaisi? Eivaan sori, mutta oikeesti. Sitten kun tulee joskus sellainen about hengenvedon mittainen tauko, niin silloin sitä päivitellään että: "Voi sua raukkaa parkaa, kun sulla ei ole ketään! Voi kamala, kyllä me sulle joku hommataan! Kyllä sä vielä jonkun löydät, älä huoli! Kyllä se vielä tulee kun sitä vähiten odottaa! Mäkin aattelin, ettei mua ikinä onnista ja kato missä tilanteessa mä nyt oon..." Ja sitten alkaa se loputon selitys uudestaan. Ärsyttävää, vai mitä? Tämä on mun arkipäivää. Miksei ne oikeesti tajua, että vaikka ne on niin pohjattoman onnellisia siinä siirappisessa elämässään, niin ehkä mä en halua sellaista. Ne on kertakaikkiaan lakanneet yksinkertaisesti uskomasta että yksinkin voi olla ihan jees. Mutta eihän ne sitä tajua. Ei ne voi kuvitellakaan elävänsä ilman sitä täydellistä kultaansa. Voisi kuvitella kaiken tämän perusteella, että mä olen kateellinen, mutta ehei. Mä olen vahingoniloinen.

Lopen kyllästynyt: Coma White